maanantai 29. syyskuuta 2014

Auringon alla



Millainen viikonloppu!

Sellainen, että perjantaina aamulla saunarakennuksen huopakatto tuli valmiiksi. Päivällä ja illalla puolestaan jännitettiin ja juhlittiin rakkaan ystävän väitöstä. Kaikki sujui niin pätevästi, luontevasti ja rennosti, etten olisi voinut hienompaa huipennusta toivoa ystäväni uurastukselle.

Lauantaina kävimme katsomassa, millaisen talon kaveripariskunta oli ostanut. Ja sellainenhan se oli, että muovimattojen alta löytyivät hyväkuntoiset lautalattiat, ja puutarha rehotti herukkapensaita ja omenapuita.

Sunnuntaina laskimme paatin vesille viimeistä kertaa ennen nostoa. Sää oli parempi kuin monena juhannuksena, ja saaressa paistuivat purjehduskauden ekat ja vikat ja täydelliset nuotiolätyt. Sellainenkin geokätkö, joka oli aiemmin jäänyt piiloon, löytyi. 












Nyt on sellainen olo, että KIITOS. Jos oli syyskuu lempeä rakentajalle, tämä viikonloppu oli melkoinen loppuhuipennus hienolle kuulle. Sanon "tämä viikonloppu", koska tälle maanantaille osui arkivapaa. Sekin vielä!

Ulkoa kuuluu jo sahan ääni: tuulensuojalevyt ovat kohta paikoillaan. Nyt vedän saappaat jalkaan ja lähden keräämään viimeiset omput.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kiitos syyskuu, olit lempeä kattotuolien odottajille


Tänään aamulla lämpömittari näytti melkein nollaa, mutta minä en laittanut sukkia. Sukat ovat niin toukokuuta! Kesällä kuljetaan ilman. Ja sitähän tämä syyskuu on ollut, silkkaa kesää. (Paitsi tänään, mutta hyvin pärjäsin vanhoilla lämmöillä.)

Ennätyslämmin syyskuu oli enemmän kuin lempeä meille. Sössimme meinaan kattotuolitilauksen viime hetken muutosten vuoksi, mikä viivästytti toimitusta yli viikolla. Yli yhdellä erittäin aurinkoisella viikolla. Viime perjantai-iltana kattotuolit sitten viimein saapuivat, ja lauantaina ryhdyimme aamuseitsemältä hommiin. Onneksi meidän timpurimme on maailman uutterin ja joustavin tyyppi :)

Kattotuolifirman autolla ei ollut mitään mahdollisuutta kurvata pienestä portistamme, joten kattotuolit nostettiin aidan yli pihan puolelle. Siitä ne lennätettiin nosturilla yksitellen paikoilleen.



Kattotuolien kiinnittämisen ja tukemisen jälkeen kattoon lyötiin raakaponttilautaa. Ulkorakennukseen tulee perinteinen huopakatto, jossa on kolmiorimat. Se on aika paljonkin työläämpi tehdä kuin moderni peltikatto, mutta halusin ehdottomasti huopakaton. Mies vänkäsi pitkään peltikaton puolesta, mutta kun sain timpuriltakin tukea, huopakattotarvikkeet tilattiin.

Meillä on "päätalossa" vanha saumattu peltikatto, enkä halunnut sille uutta peltistä kilpailijaa viereen. Uudesta ulkorakennuksesta tulee väkisinkin vähän turhan hieno, kun kaikki on kerran uutta. Haluaisin kuitenkin, että se näyttäisi "vain" ulkorakennukselta. Huopakatto on jotenkin vaatimattomampi kuin uutuuttaan kiiltelevä pelti.

Tässä kuvassa laudoitus on melkein valmis, ja valmiin laudoituksen päällä on alushuopa:


Alushuopa on ilmeisesti asia, joka jakaa mielipiteitä. Osa rakentajista on sitä mieltä, että sitä ei kannata laittaa, koska kahden huovan väliin jäävät rimat mätänevät helpommin. Meille se kuitenkin tuli timpurin suosituksesta. Hänen kokemuksensa - jota on paljon - mukaan puulla on aina tapana elää sen verran, että suoraan raakaponttilautaan kiinnitettynä kattohuopa repeää. Nyt alushuopa tasoittaa elämistä, ja varsinainen kattohuopa pysyy ehjänä.


Siinä se nyt on, melkein säältä suojassa oleva ulkosauna, jonka kattotyöt jatkuvat jälleen huomenna aurinkoisessa säässä. Mahtava syyskuu!

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kahden lehti-ilmoituksen taktiikka


Uusimmassa Tuuma-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli siitä, kuinka vanhat talot ovat nousseet lyhyessä ajassa aivan uudenlaiseen suosioon. Jutun kirjoittanut Joni Rousku oli tehnyt aiheesta gradun nimeltä "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä. Tutkielman aineistona on Avotakan kotijuttuja vuosilta 1967-2013. Gradu löytyy kokonaisuudessaan täältä (klik).

Rouskun mukaan puutalotarinoissa kiteytyy kertomus yksilöstä, jonka tunne elämänhallinnasta katoaa yhteiskunnan ja työkulttuurin murroksessa. Puutalot tarjoavat asujilleen nostalgisen pahoilta asioilta suljetun ympäristön. Minusta tuo Rouskun kuvaama ilmiö on huippumielenkiintoinen. Onko todella niin, että yt-neuvotteluiden kierre, pirstaloitunut tietotyö, terroristien hirveät murhavideot, lisääntyvä epävarmuus ja paisuva näköalattomuus saavat ihmiset haikailemaan hirsitorppien suojiin "vanhaa hyvää aikaa"? Vaikka se "vanha hyvä" oli monella hyvinvoinnin mittarilla paljon huonompaa aikaa kuin nykyaika!


Pohdin jutun myötä omaa "talotarinaamme". Ei ole vaikeaa löytää Rouskun listaamia aineksia. Hänen tutkimuksessaan nousee esimerkiksi esiin se, että puutaloja fanittavat etenkin "luova keskiluokka ja tietotyöläiset". Niihin minäkin taidan mieheni kanssa kuulua. Kaipa ainakin itsestäni löytyy myös hitunen yleismaailmallista ahdistusta, ja miehellä oli aivan varmasti toimistotyöläisen kaipuuta nikkarointiin, mutta suureen todellisuuspakoon tuskin tunsimme tarvetta. (Toisin kuin nykyään, kun jatkuva remontointi aiheuttaa toisinaan akuuttia tarvetta katsella netistä matkatoimistojen sivuja...)  

Meille talon hankinnan lähtökohdat olivat talokuume ja sijainti. Tunnistan itsessäni ripauksen (no, aika isonkin ripauksen) nostalgiahörhöä, mutta en olisi valmis muuttamaan maailman kauneimpaankaan vanhaan taloon, jos se olisi pimeän tien päässä kaukana palveluista. Taloromantiikan nälkäni lopahtaa, kun taajamamerkin päälle isketään ruksi. Ymmärrän kyllä heitä, jotka haluavat maalle, mutta itse olen jumittunut kaupungin valoihin. Meille siis sijainti oli tärkeämpi kuin talon tyyli, ja luulen, että tästä on kyse monilla muillakin. En lukenut Rouskun gradua kokonaan, joten en tiedä, onko talotarinoissa noussut esiin kaupunkirakenne. Jos haluaa asua mahdollisimman lähellä keskustaa JA omakotitalossa, päätyy paljon todennäköisemmin vanhaan kuin uuteen taloon. Keskustojen liepeiltä löytyy sijainnin ja nostalgian soma liitto, jonka uskoisin viehättävän monia.


Asuimme aiemminkin tällä samalla alueella rivitalossa. Rivarikotimme oli aivan ihana, mutta etenkin mies turhautui sen helppouteen. Olisi kiva mennä vähän hakkaamaan halkoja -mutinaa kuului usein. Vuosien kuluessa talokuume kasvoi valtaisaksi, ja ryhdyimme kiertämään näytöissä. Ongelmana oli se, että katsoimme taloja varsin rajatulta alueelta. Muksulla oli jo omat kaverinsa, ja sijainti oli työmatkojemme kannalta hyvä, joten emme halunneet muuttaa muualle. Halusimme ensisijaisesti vanhan talon, mutta harkitsimme myös uudempia taloja. Tonttejakin katsoimme, mutta niitä ei ole meidän asuinalueellamme juurikaan tarjolla. Kun emme löytäneet meille sopivaa taloa, laitoimme lehteen pienen rivi-ilmoituksen. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja jatkoimme näytöillä käymistä. Muutama mukavakin talo tuli myyntiin, ja yhden hankinnassa pääsimme kuntotarkastusvaiheeseen asti, mutta kauppoja ei kuitenkaan syntynyt.


Turhautuneena laitoin sanomalehteen vielä toisen kerran ostetaan-ilmoituksen. Ensimmäisellä kerralla olin laittanut oman nimeni ja yhteystietoni, mutta nyt toisella kerralla laitoin miehen yhteystiedot. Ja jopas! Suomalaiset haluavat selkeästikin myydä talonsa miehelle, koska yhteydenottoja tuli monta. Kävimme katsomassa lukuisia taloja, jotka eivät olleet julkisesti myynnissä, mutta joiden omistajat olivat harkinneet myymistä.

Nykyisen kotimme päätimme ostaa oikeastaan jo ennen kuin pääsimme sitä edes katsomaan. Kun talon edellinen omistaja soitti ilmoituksen nähtyään ja kertoi osoitteen, me ajelimme vauhdilla googlemapsin autolla katsomaan taloa. (Onpa se symppis! Ihana tontti! Pystyykö tuonne pihaan zoomaamaan?) Ja ihan pian pääsimme myös oikeasti näytölle. Myyjät olivat supermukavia ihmisiä, joiden aika omakotitalossa oli tullut täyteen. He halusivat jotain helpompaa. Oli mahtavaa päästä tekemään kauppaa alusta alkaen kasvotusten vanhojen omistajien kanssa ilman välissä säätävää välittäjää. Yhteisymmärrys löytyi nopeasti, ja teimme paperityöt pankin lakimiehen avulla.


Näin jälkikäteen tähän tarinaan on helppoa kirjoittaa kohtaloa. Kuinka juuri tämän talon omistajat lukivat tarkasti pikkuruisen sanomalehti-ilmoituksemme, kuinka löysimme heti yhteisen näkemyksen kaupan ehdoista, kuinka Uno-hullun muksun tulevasta huoneesta löytyi remontin alkuvaiheessa lautalattian raosta vanha Uno-kortti!

Ehkä tästäkin tarinasta saisi Avotakkaan jutun, jossa kohtalo johdatti meidät ikuiselle työmaalle, jossa hirveinkin maalausurakka ja pölyisin sammaleriste on vain mielenkiintoinen etappi matkalla kohti täydellistä idylliä. (Onko sellaista olemassa?) Ehkä tähän talotarinaan liittyy myös enemmän todellisuuspakoa kuin olisin valmis myöntämään. Jostainhan sekin kertoo, että pidän tätä talon ja oman navan ympärillä pyörivää blogia.


Koska tämä vanhojen talojen buumi ja nostalgian nousu ovat minusta niin mielenkiintoinen ilmiö, ajattelin lähettää matkaan blogihaasteen. Olen itse vastaillut monenlaisiin kiertäviin haasteisiin, mutta en ole koskaan aloittanut yhtään. Joten nyt haastan kirjoittamaan aiheesta:

Miten päädyin tähän taloon?

Ekalle kierrokselle haastan Punaisen Pihlajan (klik), Vehkosuon Tessan (klik) ja Villa Olivian Sannan (klik). Ehkä olettekin jo kertoneet talotarinanne alun, mutta en ole huomannut niitä. Jaksatteko kuitenkin kertoa uudelleen? Ja laittakaahan haaste myös eteenpäin:)

Linjoilla on paljon myös heitä, jotka eivät pidä blogia. Olisi tosi hauskaa, jos innostuisitte kommentoimaan ja kertomaan oman tarinanne!


Tämän postauksen kuvat ovat meidän "lähiluontoa". Suomalaisessa kaupunkiasumisessa on se mahtavuus, että luonto on aina lähellä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Millaiset katkaisijat ja pistorasiat sopivat vanhaan tai uusvanhaan taloon?

Vastaisin tuohon otsikon kysymykseen, että sellaiset, joista talon asukas pitää :) Meillä on tässä 1920-luvun talossa tyyliltään kaikenlaisia sähkötarvikkeita. Osa on alkuperäisiä, osa aiempien remonttien jäljiltä, ja osan olemme laittaneet uusina itse. Todellinen sillisalaatti, johon lienee turha edes yrittää loihtia yhtenäistä linjaa. Enkä koe, että tarvitsisikaan. Jokainen eriparinen sähköhärpäke kertoo jotain talon historiasta.

Nyt kun teemme pihaan uutta mutta tyyliltään vanhaa ulkorakennusta, joudun/saan miettiä näitä sähköasioita enemmän kuin päätaloa remontoidessa. Kun koko rakennuksen sähköt tehdään kerralla kuntoon, lienee luontevaa valita sähkötarvikkeet samasta sarjasta.

Vaihtoehtoja tuntuu olevan paljon.

Domus Classican Posliiniset sähkötarvikkeet: pinta-asennettava katkaisija 33 euroa, pinta-asennettava pistorasia 33 euroa, uppoasennettava katkaisija 53,50 euroa.

Pyrimme suosimaan ulkorakennuksessa aitoja "vanhoja" materiaaleja: täyspuuta mdf-levyn sijaan, höyrysulkupaperia muovin sijaan, hengittäviä maaleja jne. Tähän linjaan sopisivat hyvin oikeasti vanhat ja kunnostetut tai uustuotantona tehdyt posliiniset sähkötarvikkeet. Poimin nuo kuvan esimerkit Domus Classican sivulta. Näissä on ainoastaan yksi iso ongelma: hinta. Vaikka ulkorakennuksessa on vain 50 neliötä, syö senkin kokoinen tila todella monta pistorasiaa ja valokatkaisijaa.

Askel kohti edullisempaa (ja muovisempaa) vaihtoehtoa olisi bakeliitti. Wikipediasta lunttasin, että bakeliitti on belgialaisamerikkalaisen kemistin Leo Baekelandin 1900-luvun alussa keksimä muovi. Kaipa se on jonkinlainen muovin ensimmäinen kehitysaste? Bakeliittisia sähkötarvikkeita saa valkoisena ja mustana. Nämä mustat tarvikkeet ovat Antiikkiverstas Wilman valikoimasta.


Antiikkiverstas Wilma: Katkaisija vivulla 32 euroa, upotettava pistorasia 18 euroa, datarasia 36,50 euroa. 

 Googlen kuvahaun antamia esimerkkejä Renova-sarjan kytkimistä ja pistorasioista.

Todennäköisesti suosituin - ja edullisin - uusvanha sähkösarja on Schneiderin Renova-sarja. Muotoilussa on haettu vaikutteita vanhoista sähkötarvikkeista, mutta ainakin omaan silmääni Renova näyttää vähän kolholta. Näitä kyllä löytyy myös meiltä, eikä niiden toiminnassa ole moittimista. Vaikka Renova on edullisempi kuin posliini- tai bakeliittivaihtoehdot, se on kuitenkin tavallisiin moderneihin sähkösarjoihin verrattuna hintava.  Renova on ulkonäöltään ja materiaaliltaan niin kaukana "aidosti vanhasta", etten ole varma, kannattaako siitä maksaa niin paljon ekstraa verrattuna johonkin moderniin vähäeleiseen sarjaan.

Mitäs mieltä olette, onko perusteltua törsätä sähkötarvikkeissa(kin) tyyliin? Vai riittääkö tavallinen & turvallinen?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Omenat & Nenä




Omenasouvi ei ota loppuakseen. Onneksi tänäkin viikonloppuna saimme delegoitua monta laatikollista omppuja uuteen kotiin. Aika monessa perheessä syödään ensi talvena meidän ompputarhamme hedelmistä tehtyä hilloa. Hauska ajatus :)

Osa ompuista on valtavan kokoisia. Tuo säleikkö on ihan normikokoa. Omppu ei!


Itse tein viikonloppuna Punaisen pihlajan (klik) innoittamana uuniomenahilloa. Se on superhelppoa: omput lohkotaan kuorineen, laitetaan uunivuokaan, päälle viskataan sokeria ja mahdolliset mausteet.



Itse heitin mukaan mantelilastuja, kun pöydällä pyöri avattu pussi. Toiseen satsiin laitoin inkivääriä. Uunihillon juju on siinä, että hillo kypsyy pitkään, mikä tuo hilloon toffeisen säväyksen.

Meillä on aika vanha ja väsynyt uuni, joten pidin hilloa 150 asteessa kaksi tuntia. Paremmalla uunilla puolitoista olisi varmaan riittänyt.


Ihana kimppu on kadunvarrelta poimittu. En nähnyt kylttiä, mutta luulen, että Turun kaupunki oli nakellut ketokukkasekoituksen joutomaalle. Pläntillä oli niin paljon poimijoita, että minäkin uskaltauduin noukkimaan kimpun.



Kukkakimppuakin kauniimpi oli kuitenkin näky kotipihassa omenasavotan jälkeen. Melkein omenaton nurmikko oli helppo surauttaa lyhyeksi.

Yleensä väännän kuulosuojaimiin kanavan, joka soittaa jotain nopeatempoista hittikimaraa, mutta nyt ensimmäinen kirkkaasti kuuluva taajuus sattui olemaan klassista soittava Radio Classic. Sieltä tuli ooppera nimeltä Nenä. Se kertoi venäläisestä virkamiehestä, jonka nenä alkoi elää omaa elämäänsä virkamiehenä. Käsittääkseni oopperassa piikiteltiin 1920-luvun venäläisen virkamieskoneiston suuntaan. Ooppera oli yhtä vanha kuin talomme ja puutarhamme, mutta kovin ajankohtaiselta tuntuvat kaikki kolme.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Senttipeliä osa 2


Meillä herättiin aamulla betoniauton jyrinään. Ulkorakennus on edistynyt niin vauhdikkaasti, etten ole edes ehtinyt kuvata kaikkia työvaiheita, mutta nyt oli vuorossa lattiavalu. Viimeksi kirjoitin anturavalusta, ja tässä välissä on tapahtunut paljon: sokkelin rappaus, patolevyn laitto, pohjan soratäyttö, salaojien asennus, routalevyjen laitto, sähkö- ja putkitöitä, ja eilen timpuri aloitti jo runkotyötkin.

Betoniauto oli tällä kertaa isompi kuin viimeksi, eikä mahtunut pihaan. Onneksi myös puomi oli pidempi, joten valu tehtiin kadulta käsin. Tuli samalla katkaistua katu liikenteeltä, mutta onneksi kotikatumme ei ole umpikuja, vaan korvaava reitti löytyy helposti. Hiukan kyllä jännitti, josko joku nostaa mekkalan, mutta onneksi kaikki sujui ilman draamaa. (Tässä tulikin nyt tosi monta onneksi-sanaa peräkkäin. En lähde niitä vaihtamaan, koska onhan tässä tosiaan ollut onnea matkassa.)



Kiinteä osa letkua ei riittänyt perille asti, mutta siihen saatiin jatkopala. Perheen pienin ihmetteli tapahtumia yläkerran ikkunasta.



Siinä se nyt on, meidän tuleva pihasaunamme. Kuvassa etualalla olevaan päätyyn tulee varasto, keskelle pesutilat ja toiseen päätyyn takkahuone/tupa. En oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua: takkahuone kuulostaa ihan 60-luvun tiilitalolta ja saunatupa hieman harhaanjohtavalta.

Jouluksi saunaan -toive ei taida toteutua, koska lattiavalun paksuus on 15 senttiä, ja laatta kuivuu (kai) noin sentin viikossa. Josko ystävänpäiväksi? Tai juhannukseksi?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Omppulassa



Mikä mahtava takakesä :) Täällä on touhuttu hiki hatussa omppujen kanssa. Hilloksi, piirakaksi, sipseiksi, mehuksi. Aina ei mene asiat kuin strömsöössä, mutta joskus kuulkaa menee!





Ettei ihan pelkkiä omenoita olisi, tässä on puutarhaan tongittu salaojakaivanto:




Kävimme viemässä omenoita mehustamolle, minkä jälkeen kurvasimme jätskille. Ja mikä mäihä!


Aika harvoin näkee tätä tarjousta uimarannalla. Ihan strömsöötä, mähän sanoin!


Mutta niin se on, että jokaisella strömsööhetkellä on hintansa. Tämän viikonlopun hinta on kaaos, jota pitäisi ryhtyä nyt setvimään. Ehkä tuolta jostain löytyy myös kameran akkulaturi, ja pääsen eroon kännykällä kuvaamisesta. Tämän postauksen kuvat räpsin ikälopulla kännykälläni.  

 

Onko ärsyttävää vai huojentavaa nähdä sotkua? Ystävä toisesta kaupungista luuli blogini perusteella, että meillä on aina siistiä. 

Ei todellakaan ole! Meillä on vain kykyä ummistaa silmät ja syödä jätskiä kaaoksesta huolimatta. Sellainen sisäinen "summer evening" -filtteröinti :)

perjantai 5. syyskuuta 2014

Hyvä karma kulkee muovipussissa


Perjantai! Tämä viikko on ollut sekoitus raksaa, töitä, miehen työmatkoja, isovanhempien logistiikkapalveluja, lapsen harrastuksia ja omenoita. Tuntuu ihan erityisen kivalta, että on perjantai.

Kaiken kukkuraksi saan julkaista herkkutattikuvan. Olen tulkinnut niin, että sellainen on näinä päivinä pakko julkaista jossain sosiaalisen median kanavassa. Nyt on minunkin nimissäni tattikuva, olen siis olemassa!

Tatit tulivat muovipussissa. Haluaisin ajatella, että tässä on nyt ripaus "tee hyviä asioita ja sinulle tapahtuu hyviä asioita" -karmaa. Olen poiminut monen monta kassillista omenoita ystäville. Nyt sain itse kassillisen tatteja. (Enkä edes sellaiselta ystävältä, jolle olisin vienyt omenoita.)

Mitä viikonloppu vielä tuokaan tullessaan?