keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Räsyt


Vastaisku rännälle: räsyt. Meillä satoi tänään räntää, mutta onneksi se suli yhtä nopeasti kuin tippui maahan. Maa on jo lämmin, kesä tekee tuloaan. Makkariin kesän toivat vanhat räsymatot, jotka hain vanhempieni vintiltä. Äitini ei osaa heittää mitään pois, ei edes 25 vuotta sitten käytöstä poistettuja mattoja. Ja hyvä niin, koska jostain voi kurvata pihaan pöhkö tytär, joka haluaa matot.


Matot on tehnyt mummuni tai kummitätini. Tarina ei kerro sen tarkemmin. Etenkin mummuni oli sellainen siivous- ja siisteyshullu, ettei hän katselisi kovin hyvällä tätä nykymenoa. Paikoin puhkikuluneet matot lattialla!


Viime viikolla oli Kirjan ja ruusun päivä, ja päivän nimikkokirjailija oli Kari Hotakainen. Hotakainen on minusta täydellinen kertoja: hauska ja riipaiseva ja tarkkanäköinen sekä ajaton ja ajankohtainen samaan aikaan.


Tämä kohta jäi erityisesti mieleen: 

...
Tai mistä minä tiedän, minä vain kuvittelen ja kehittelen. 
Tällainen minusta on tullut, kuvittelija ja kehittelijä. 
Jossittelija.
Tee ajoissa se, mitä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.
Näin minua neuvoi joku viisas joskus, mutta en kuunnellut häntä.
...


Olen oikein tyytyväinen, että sain nämä räsymatot lattialle jo näin kesäsesongin alkumetreillä. En jäänyt jossittelemaan, että tuleeko vielä räntää ;) Ja suuremmassa blogin teemaan liittyvässä mittakaavassa: olen oikein tyytyväinen, ettei jossittelu vienyt meitä tämän rakkaan mörskän ohi.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sikströmin rouvan kupit (ja mun rautaharava)

 

Huhtikuu 2015 jää historiaan hetkenä, jolloin meistä tuli kahvikuppiaikuisia. Se tarkoittaa, että pöytään katettiin mukien sijaan ihan oikeat pienet kahvikupit. Juhlimme viikonloppuna miesväen synttäreitä ja nimppareita, ja jostakin sain päähäni, että nyt pitää hommata fiinit kupit.

Olisikohan syynä kuppi-innostukseen tämä?


Pihaan tuli kuorma hiekkaa, ja kompostista on kaivettu multaa. Vapaa-aika, joka on jäänyt omista ja muksun harrastuksista yli, on kulunut uuden parhaan ystäväni rautaharavan kanssa. Pahimmat kaivannot on nyt tasoiteltu, mutta hommaa on vielä vaikka kuinka. Salaojia vedettiin syksyllä vähän sinne ja tänne, joten aikalailla kaikki nurmikot täytyy tasoittaa. Kun sohii (viiden kilon saviklimpit saappaiden pohjissa) rautaharavalla menemään, alkaa kummasti kaivata jotain vähemmän krouvia iloa elämäänsä.

Miehen isoäiti arvosti kaunista kattausta, ja hänellä oli vaikka minkälaisia astiastoja. Hän myös maalasi kuppeja itse, mutta todellinen kuppitaituri oli hänen ystävänsä rouva Sikström.


Kätköistä kaivetut perintökupit tarjoavat jokseenkin täydellisen vastakohdan rautaharavalle. Rouva Sikström on maalannut ne käsin kaupunkikodissaan, eikä hänellä ole taatusti ollut saviklimppejä kengissään töiden jälkeen.

Tiskasin kupit käsin ja mietin, ettei kärsivällisyyteni taitaisi riittää kahvikuppien maalamiseen, mutta olisi sitä(kin) hauskaa joskus kokeilla. Toistaiseksi täytyy kuitenkin tyytyä rautaharavahommiin.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lohtukukka


Kevät on mahtava uusien alkujen vuodenaika, mutta tänä vuonna kevät on myös ruman realismin vuodenaika: pihamme on vesi- ja viemärikaivantojen ja salaojatöiden jäljiltä lohduton savinen autiomaa. Niin ruma, että pahaa tekee. Ja harmittaa ihan vietävästi talon edellisten asukkaiden puolesta, he kun olivat hellineet ja hoivanneet pihaa.

Onneksi vihreä puskee aina läpi. Meinasi tulla tippa linssiin, kun bongasin viime viikolla itäseinustalla kukkivan krookuksen. Siinä se kukoistaa savessa.


Metsälenkillä kukkaterapiaa oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Valkovuokkoja en vielä nähnyt, mutta sinivuokkoja oli valtavasti.



Viime keväänä sinivuokot kukkivat myös kotipihassa...

Eilen kävin tonkimassa lapsuudenkotini vinttiä. Sieltä lähti mukaan vanhoja pastelliraitaisia räsymattoja. Jos saisin ensin sisälle vähän kevätfiilistä, niin ehkäpä tarmoa löytyisi myös pihan pelastamiseen. Hiekkaa, multaa, siemeniä, vettä, aikaa, aurinkoa. Sellaisia laittaisin nyt tilaukseen.